Oli syksyn ensimmäinen tiistai-ilta, kun astuin siihen pieneen kerhotilaan. Se tuoksui kahvilta, villasukilta – ja vähän jännitykseltä. Olin saanut kutsun uuteen uniapnea-ryhmään. Kutsussa pyydettiin ”omat maskit mukaan” Mietin pitkään, menisinkö… vai keksisinkö sopivan tekosyyn. ”Koira söi maskin” ei ehkä menisi läpi, koska minulla ei ole koiraa.
Mutta kun näin oven lapun, jossa luki:
”Tervetuloa – Hengähä Tok!”,
en voinut olla hymyilemättä.
Sisällä istui joukko tavallisen näköisiä ihmisiä. Ei kenenkään otsassa lukenut, että he kuorsaavat kuin vanha trukki, heräilevät aamuyöstä kuin vahtikoirat – tai että heidät erottaa puolisosta yöllä muovinen seinä.
Meitä oli kuusi. Ja meitä yhdisti enemmän kuin osasimme sanoa.
Ensimmäinen puheenvuoro meni köhimiseksi ja hermostuneeksi nauruksi. Yksi yritti aloittaa, mutta hörppäsi väärään kurkkuun ja toinen kirosi hiljaa maskin hihnoja, jotka olivat taas jääneet takaraivoon jumiin.
Sitten joku sanoi:
”Kävin viime yönä seitsemännessä taivaassa – CPAP-maskin avulla.”
Ja se oli menoa. Me repesimme nauruun, ja sen jälkeen tunnelma keveni kuin tyyny uuden suodattimen jälkeen.
Tarinoita alkoi tulla kuin hanasta:
– Yksi oli säikäyttänyt puolisonsa keskellä yötä Darth Vader -äänellä
– Toinen oli saanut elämänsä parhaat unet kahteenkymmeneen vuoteen
– Kolmas kertoi, että ennen CPAP:ia hänen aamunsa alkoivat sumussa, nykyisin ne alkoivat kahvilla – ihan oikeasti hereillä
Minäkin uskalsin avata suuni. Sanoin, että ennen tätä iltaa olin ajatellut olevani yksin. Että olin vähän viallinen, ehkä jopa häpeissäni.
Mutta nyt… nyt tuntui kuin olisin palannut takaisin maan pinnalle – elävänä, hyväksyttynä, jopa rakastettuna.
Kun ilta päättyi, ryhmän vetäjä – rauhallinen ja lempeä mies nimeltä Olavi – nousi ja sanoi:
”Muistakaa, että elämässä tärkeintä ei ole pelkkä hengittäminen –
vaan että osaa välillä pysähtyä ja hengähtää.
Siihen tämä ryhmä on juuri oikea paikka.
Hengähä Tok!”
Ja niin me lähdimme koteihimme – maskit kainalossa, sydämet kevyempinä.
Ehkä emme olleet enää vain potilaita.
Olimme taas ihmisiä. Ja meitä oli monta.
Tapio Still
Kempele