Olet täällä

Päättömiä kuvia

Päättömät kuvat

Tykkään verrata melkein jokaisessa asiassa menneisyyttä nykyisyyteen. Molemmista löytyy hyvää ja pahaa. Nyt suurennuslasin alla on valokuvaus.

Varmaankin useimmat meistä seitsemänkymppisistä ovat kantaneet kaulallaan sitä pikkuista harmaata pokkaria. Sillä sitä räpsittiin ensin niitä mustavalkoisia kuvia ja muutaman vuoden kuluttua tuli värit mukaan. Ne värikuvat muuten ovat menettäneet värinsä, kuten silloin valistettiin. Kehotettiin ottamaan kaikki merkittävät kuvat mustavalkoisina. Kun kameraan laitettiin uusi filmi, samasta tilaisuudesta napsittiin koko rulla täyteen. Valokuva-albumit ja kenkälaatikot täyttyivät häistä, hautajaisista, syntymäpäivistä, ensimmäisen lapsen vauvavuosista ja ensimmäisestä ulkomaanmatkasta. Sehän oli todella ihmeellistä, kun kiinanruusu kukki ulkona hotellin aidan vieressä. Kyllä siitä kukasta piti ottaa monta kuvaa todistusmateriaaliksi naapureille. Kuinka monelta löytyykään kasapäin näitä valokuvia, jotka laitetaan albumiin sitten kun jäädään eläkkeelle ja kaikki kuvat saavat tekstin jälkipolvia varten!

Muutama vuosi on nyt sitten räpsitty kuvia kamerapuhelimilla. Kuvan laatu on parantunut vuosien saatossa ja nyt niitä kuvia sitten löytyy cd:ltä, tikuilta, puhelimista, pilvestä ja herra ties mistä. Enää ei kokoonnuta katsomaan valokuvia sohvalle vieraiden kanssa. Sormella hipaistaan puhelimen kuvaa ja nopsaan se pyöräytetään menemään pois katsojan näkökentästä. Varsinkin silloin kun valo tulee sopivasta suunnasta, näet vain ystävän puhelimen näytön mustana.

On näissä kuvaustavoissa kuitenkin yksi yhtäläisyys. Sillä pikkupokkarilla otetuissa kuvissa ihmisiltä puuttui usein joko pää tai jalat. Kattoa tai lattiaa näkyi kuvissa sitäkin enemmän. Nyt kun osattaisiin ottaa ehkä paremmin tarkennettuja kuvia, et saa enää niitä ottaa esimerkiksi jossakin yleisötilaisuudessa. Pitää ottaa kuva takaapäin hartioista tai sitten jättää päät pois. Jos menet kuvaamaan ihmisiä, on sinun pyydettävä lupa ja kerrottava hyvin tarkkaan missä kuvaa tullaan käyttämään. Tietysti tällekin asialle löytyy jokin hyvä peruste. Tulee mieleen ystävän kokemus ratikasta. Helsingin rautatieaseman kohdalla joku herra kertoi kovalla äänellä, miten hän ei voi tulla tapaamiseen, koska hän juuri parhaillaan Tukholmassa. Ehkä en olisi saanut kertoa tätäkään.

Mikä on maailman nopein ranneliike? Sehän on tietenkin se, kun mummo kaivaa käsilaukusta kuvan ensimmäisestä lapsenlapsesta. Paperinen tai kännykkäkuva, sillä ei ole väliä. Se on ja pysyy, vaikka aika muuttuu.

Onneksi eläimiä ja luontoa saa vielä kuvata ilman isompia rajoitteita. Kauan eläköön valokuva!

Marita Kononen